"Sikkim - Small but Beautiful"

Terve taas. Nyt ollaankin elelty aivan taysin eri Intiassa jo jonkin aikaan. Vietimme muutamat paivat herttaisessa pienessa Mirikissa, joka tuntui enemman Nepalilta kuin Intialta. Nepalin rajalle oli muutama kilometri, ihmiset muuttuivat intilaisista nepalilaisen nakoisiksi, haslinki rauhaksi, hindukoristukset buddhalaisiksi rukouslipuiksi ja ruokakin on enemman vain nuudeleita ja tiibetilaisia momoja. Hotelliamme piti herttainen pieni pappa ja hanen lapsenlapsensa (ehka noin 12 vuotias) teki meille joka aamu ihanan aamupalan ja toi sen suoraan vuoteeseen. Oi mita luksusta olikaan syoda aamupalaa yopuku paalla! Mirikissa teimme kavelyja jarven ympari ja satumaisessa usvaisessa metsassa. Ja taas kerran meidat kutsuttiin eraan perheen luo teelle. :) Eraalla retkella eksyimme Buddhalaisen luostarin takapihalle jossa munkit pelasivat krikettia. Veeralle tama oli ensimmainen kerta buddhalaisessa luostarissa ja yhdessa ihmettelimme valtavan Stupan kauneutta. Saimme pitkasta aikaa pistaa lamminta vaatetta paalle ja yhden paivan jouduimme jopa linnottautumaan huoneeseen sisalla, rajun sade- ja ukkosmyrskyn ajaksi. Veeralla oli jo jonkin aikaan ollut inhottava kurkkukipu, jonka paatimme selvittaa ja hoitaa Mirikissa. Loysimme pienen rahjaisen talon ja laakarin vastaanoton. Laakari (jolla oli paalla toppatakki ja poski taynna jotakin..) kysyi pari kysymysta, kuunteli pulssia, kurkkasi kurkkuun ja maarasi viitta eri laaketta. Kun kysyimme maksaako kaynti jotain, han vastasi " No, this is India!"

Mirikista otimme jeepin Darjeelingiin. Taallapain ajellaan paljon jeepilla, silla se on katevin menopeli vuoristossa. Jeeppiin mahtuu virallisesti 14, mutta kyytiin hyppii matkan varrelta aina porukkaa roikkumaan jeepin ulkopuolelle taakse tai kipuavat katolle matkatavaroiden seuraksi. Darjeelingissa ihmettelimme heti kahta asiaa. Yksi, vastaan kaveli lankkari eika han edes vilkaissut meihin. Normaalisti jos nakee toisen matkalaisen morjestetaan ja vaihdetaan kuulumiset. Sitten vastaan alkoikin kavella lankkareita silla tahdilla, etta tajusimme etta Darjeeling on sen verran taynna lankkareita, etta kaikkia ei voi moikata. Toinen juttu oli kaupungissa kavely ja sunnistaminen. Se on rakennettu rinteeseen ja on taynna pienia portaita ja teita, jolloin kaupungissa ei ole riksan riksaa. Ja paikkoja on aivan mahdotonta loytaa, silla kadut ovat aivan samannakoisia ja lonarin kartta on aivan hyodyton. Kahden tunnin etsinnan jalkeen loysimme vihdoin majapaikan, jonka ikkunasta oli mahtavat maisemat vuoristoon, mutta seinat niin ohuet etta naapurin televisio ja krikettipeli kuului joka yo kahteentoista asti. Darjeeling osottautui mukavaksi, mutta lompakon tyhjentavaksi paikaksi. Olimme miettineet jo etukateen etta Sikkimissa voisimme tehda jonkin vaelluksen ja onneksemme saimmekin ehdotuksen neljan paivan vaelluksesta valmiin porukan kanssa. Emme siis ehtineet Darjeelingissa paljoa muuta kuin juosta hoitelemessa Sikkimiin tarvittavia lupia ja vaellukselle tarvittavia varusteita. Eraana paivana loysimme kovan etsinnan jalkeen Observatory Hillsin, joka on niin Buddhalaiseille kuin Hinduillekin pyha kukkula. Emme ole koskaan nahneet niin paljon rukouslippuja kuin siella, ne muodostivat oikeen katon. Oli jannaa nahda miten hindupatsaat ja buddhalaiset rukousliput elivat sulassa sovussa ja kuinka intialaiset turistit juoksivat karkuun apinoita. Lahdimme Darjeelingista Yuksomiin juuri oikeaan aikaan, silla lahestyvien vaalien takia kadut tayttyivat puolueiden kannatusjoukoista ja marsseista. Ja vakivaltaisuus on hyvin yleista vaalien aikaan.

4,5 tunnin jeeppeilyn jalkeen saavuimme Yuksomiin. Yuksom on vanha Sikkimin paakaupunki ja nimi tarkoittaa kolmen laman kohtaamispaikkaa. Taalla siis kolme lamaa tosiaan kohtasivat vuonna 1641 ja perustivat Sikkimin. Sikkim on hyvin buddhalainen alue ja 70% sen asukkaista on lahtoisin Nepalista. Sikkim on Nepalin, Tiibetin, Bhutanin ja Intian ymparoimana ja siksi erittain herkka maa-alue. Turistien pitaa hankkia Sikkimiin erikseen 15 paivan oleskelulupa. Talla luvallakaan ei paase kaikkialle Sikkimissa ja trekkauksiakin varten pitaa hankkia erikseen trekkilupa. Sikkim on ollut oma kuningaskuntansa, mutta vuonna 1975 se yhdistyi virallisesti Intiaan.

Ekana iltana Yuksomissa menimme syomaan illallista oppaamme kotiin. Pihalle oli pystytetty teltta, jossa soimme kynttilanvalossa. Heti alkuun kavi selvaksi, etta ruoka tulee trekilla olemaan todella maukasta! Vaellustiimiimme kuului siis meidan lisaksi kolme saksalaista poikaa, yksi espanjalainen poika, mahtava opas, kokkipoikia ja jakkimiehia. Jakit siis kantoivat suurimman osan tavaroistamme. Trekki starttasi Hennan syntymapaivana 17.4. Maisemat olivat upeat, nousua parina ekana paivana melkoisesti ja Sikkimin vehreys ja vihreys yllatti meidat positiivisesti. Ekan paivan lounastauoko pidettiin keskella ei mitaan ja siellakin meidan kokki taikoi syotavaksi jos jonkinmoista poperoa. Yuksomista meita lahti seuramaan kolme kulkukoiraa, joista yksi osoittautui todelliseksi trekkikoiraksi. Se seurasi (tai johdatti) meita aina Dzongri Lalle asti ja takaisin Yuksomiin. Tiimimme toimi kuin unelma vaikkakin saksalaiset olisivat mielummin juosseet koko matkan kuin istuneet valilla nauttimaan maisemista ja evaista. Ekan yon vietimme 3000 metrissa Tshoka nimisessa paikassa.

Ruuasta taytyy sanoa etta oli kylla monipuolisinta ja maukkainta mita ollaan Intiassa saatu! Lounaalla ja paivallisella oli aina ensin alkukeitto ja sitten riisia, pastaa, nuudeleita, leipaa tai rotia ja ainakin kolmea eri lisuketta, joka kerta toki erilaiset. Iloisina yllatyksina saatiin yhtena iltana momoja ja toisena pizzaa, jonka taytteena peruspizzan taytteita kuten hilloa ja pahkinoita. Kahtena iltana vuorten keskella saimme myos kakkua! siis kylla. Viimeisen illan kakun paalla oli jopa kynttila ja hillolla kirjoitettu teksti "Happy trek 2011". Ruoka saapui aina kokkipojan iloisen huudahduksen kera, johon toki vastasimme samanlailla. Kokki tuli aina kysymaan "Is there some problem in food?" Ei todellakaan ollut! Aamuisin saatiin erilaisia puuroja (kerran jopa muroja) seka paahtoleipaa ja omeletteja. Joka ruualla saatiin tietysti teeta ja aamuisin "bedtea" seka paivan kavelyosuuden loputtua tietysti myos teeta ja kekseja.

Maisemat trekilla olivat jylhat mutta vehreat. Karumpi vuoristo olisi alkanut vasta Dzongri Lan eli 4550 metria korkean solan jalkeen, mutta sinne pystyimme valitettavasti luomaan vain haikeita katseita. Korkeimmillaan yovyimme taysikuun loisteessa Dzongrissa 3950 metrissa ja siella pari ryhmamme jasenta karsi lievista vuoristotaudin oireista. Ei siis mitaan vakavaa, yolla he vain herailivat tavallista enemman ja hengittaminen oli hieman raskaampaa seka pienta paansarkya. Saa kuitenkin suosi matkalaisia silla joka paiva noin 15 min sen jalkeen kun olimme saapuneet maaranpaahamme alkoi enemman tai vahemman sataa vetta! Parina paivana satoi oikein rankastikin ja myos rakeita. Mikas siina istuskellessa mokin suojissa horppien maukasta teeta ja pelaten korttia. Pelasimme saksalaisia ja suomalaisia korttipeleja, mutta voiton vei ehdottomasti intialainen korttipeli nimeltansa Thousands! Meidan opas koitti selittaa saantoja ihan tosissaan ja me ei pystytty muuta kuin nauramaan silla pelissa ei tuntunut olevan mitaan jarkea. Samalla kun me meinattiin kuolla nauruun kyseisen pelin aarella, meidan jakkimiehet ja kokkipojat pelasivat ihan tosissaan Thousandsia lattialla! Viimeinen ilta oli haikea mutta hupaisa. Ruuan jalkeen laulettiin ja tanssittiin. Me pistettiin eteenpain letkajenkan ilosanomaa ja tutuiksi tulivat myos saksalaiset parinvaihtotanssit ja espanjalainen rivitanssi. Pisteena i:n paalle meidan jakkimiehet ja kokkipojat innostuivat laulamaan ja tanssimaan nepalilaisia savelmia. Tunnin ilonpidon jalkeen eras lankkarinainen tuli kohteliaasti kertomaan, etta ilakointimme saattaa hairita viereisessa huoneessa nukkuvia seka alapuolellamme asuvia tyontekijoita. Oltiin toki todella pahoillamme ja luvattiin olla hiljaa. Hirveata jos viereisen huoneen asukkaat (me) tai alapuolella nukkuvat tyontekijat (meidan jakkimiehet ja kokkipojat) eivat saisi rauhassa nukkua. Olihan kello jo sentas puoli 8!

Trekilta palattuamme saksalaiset jatkoivat matkaa jeepilla Gangtokiin ja me jaatiin espanjalaisen kanssa etsimaan majapaikkaa Yuksomista. Yuksom on tosi pieni kyla, mutta nahtavaa riitti silti moneksi paivaa! Yhtena paivana kaytiin katsomassa eras luostari seka suuri stupa ja taman lepopaivan jalkeen suuntasimme neljan tunnin kavelymatkan paassa olevalle jarvelle. Matkalla poikkesimme virkistavan viileaan jokeen uimaan. Khecheopalari jarvi on buddhalaisille hyvin pyha ja ymparoity rukouslipuilla. Ollaan Sikkimissa ja jo Darjeelingissa totuttu siihen etta kaikki paikat menevat todella aikaisin kiinni, mutta jarvella tehtiin tassakin ennatys. Kaikki paikat alkoivat sulkea ovia klo18. Pimean tullen teimme majapaikkamme pihalle nuotion, jonka aarella istuskelimme pitkan tovin hienon tahtitaivaan alla. Yuksomissa tapasimme todella ihania lankkareita, joihin osaan tutustuimme jo trekin aikana.

Yuksumin jatettyamme saavuimme Rumtekiin, joka on Sikkimin laajin luostari ja hieno esimerkki tiibetilaisesta arkkitehtuurista. Buddhalaisen Kagyu linjan Lama 16 Karmapa rakennutti sen ja hengasi siella aikanaan. Uutta 17 Karmapaa ei ole luostarissa nakynyt, silla 17 Karmapoita on talla hetkella kaksi ja kiistelyn aiheena on kumpi heista on uudelleensyntynyt Karmapa, taman takia kumpaakaan ei paasteta luostariin. Suunitelmanamme oli viettaa Rumtekissa yksi yo ja kayda katsomassa luostari, mutta se muuttuikin kolmeksi yoksi. Kyla on erityisen pieni eika siella ole paljoa tekemista, mutta joka kahvila ja kadun nurkka on taynna punaisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja. Oma majapaikkamme oli aina taynna munkkeja ja erityisesti iltaisin he kokoontuivat sinne katsomaan telkkaria. Tutustuimme moneen munkkiystavaan ja oli hauskaa huomata miten hekin ovat vain aivan normaaleita nuoria miehia. Syovat karkkia, puhuvat puhelimeen ja saapuvat taksilla paikalle. Eras munkki esitteli meille luostarin takana olevaa viidakkoa ja saimme kuulla monet hyvat tarinat heidan elamastaan. Opetimme munkeille suomalaisen kaatokymppi-korttipelin, josta he olivat valtavan innoissaan ja viimeisena iltana valvoimme munkkiystavan kanssa hanen puhellessa viisaita puoleen yohon asti. He olivat niin valtavan huumorintajuisia! Ikkunastamme nakyy Sikkimin paakaupunkin Gangtok, joka on seuraava maaranpaamme. Matkaa on jaljella enaa valitettavasti vajaa kaksi viikkoa ja matkasuunitelmamme ovat aivan auki. Liian paljon paikkoja minne haluaisimme menna ja liian vahan aikaa. Sen ainakin tiedamme etta Sikkimiin olemme jo rakastuneet ja suunnittelemme jo miten saada rahat seuraavaan Sikkimin matkaan. Katsotaan nyt missa olemme ennen Delhia josta lentomme takaisin lahtee 9.5. Siis, pian nahdaan!

Etelasta pohjoiseen

Ohohoh,nyt kirjoitellaan kuulumisia taas reilu kahteen viikkoon. Munnarin jalkeen ollaan matkustettu ja on tapahtunut niin paljon, etta ei olla edes huomattu kirjoittaa blogia! Tarinoita riittaisi talta ajalta tuhansia, mutta jospa kerromme kuitenkin vaan osan. :D

Munnarista siis suuntasimme Tamil Nadun puolelle, Western Ghatseille, joka on Etela- Intian vuoristoalue. Joten ihana raikas vuoristoilma jatkui viela viikon. Kiersimme alueen Hill stationit, Coonorin, Kotagirin ja Ootyn. Coonor oli liian iso paikka meidan makuun, eika siella ollut muuta nahtavaa kuin Sims Park (iso kasvitieteellinen puutarha taynna intialaisia turisteja piknikilla) seka hotellimme lahella asuvat apinat, jotka hyppivat katolla ja tunkeutuivat avoimesta ikkunastamme sisaan ja sotkivat paikat. Kotagiri oli pienin ja tykastyimme siihen eniten. Siella oli mahtavat vihannes ja kraasa basaarikujat. Tapasimme Kotagirissa ihania ihmisia. Eras ilta pelasimme paikallista naispoliisia vastaan sulkapalloa koulun pihalla, jossa kaikki koulun opettajat olivat viettamassa peli-iltaa. Kavellessamme teeplantaaseilla kaksi 16- vuotiasta tyttoa kutsuivat miedat luokseen teelle. Jutustelu oli hupaisaa silla he eivat paljon engalntia puhuneet, mutta he olivat silti valtavan tohkeissaan vierailustamme. Kavimme myos tsekkaamassa yhden vesiputouksen, tosin tahan vuoden aikaan mitkaan vesiputoukset eivat ole nayttavia silla on kuivakausi. Vesiputous osottautui yllattavan hienoksi ja takaisinpaluu nuoren riksakuskin kanssa oli sekasortoisen hupaisa.
Ooty on naista kolomesta se paikka minne turistit tulevat ja eritoteen trekkaamaan luontoon. Myos intilaiset turistit tulevat mielellaan tanne vuoristoon, koska se on monen mukaan kuin paratiisi Etela- Intian kuumuuteen verrattuna. Reilu kahden tonnin Ooty e kuitenkaan viehattanyt meita niin paljoa, mutta osasyyna saattoi olla se, etta yha ikavoimme rakasta Munnaria! Mekin kavimme opastetulla paivatrekilla 11 muun lankkarin kanssa. Parasta trekissa oli lounaaksi syoty thali, mukavat uudet lankkari tuttavat ja lopuksi hienot maisemat kansallispuistoon. Ootyssa kohtasimme myos iIntiassa olo aikamme ensimmaiset supermarketit! Kavimme Etela-Intian korkeimmalla paikalla. Paikka tietenkin kuhisi intialaisia turisteja ja kuten aina he tahtoivat kuvaan kanssamme. Yksi poika joukkio jai kuitenkin parhaiten mieleemme. Pojat olivat vaan superhauskoja ja saimme taas kutsun Keralaan. Saimme tulevaisuudessakin kutsuja Keralaan, mutta me tahdoimme jo Pohjoisen viileyteen.

Ootysta jatkoimmekin matkaa ns. lelujunalla. Kuvitelkaa Muumimaailmaan vieva juna vahan suuremmaksi ja kulkevan oikeita kiskoja pitkin. Juna oli tosiaan kuin joku lelu tai huvipuistosta karannut. Joka vaunuun oli ulkoa ovi ja niihin mahtui aina 10 ihmista. Meidan vaunu tayttyi todella mukavista intialaisista. Saimme seuraksemme joulukuussa naimisiin menneen suloisen nuorenparin ja hulvattoman intialaisperheen. Perheen isa kuvasi niin meita kuin maisemiakin koko ajan hienolla jarjestelmakamerallaan ja aiti tahtoi tietaa vaalean ihomme salaisuuden. 11-vuotias tytar kavi englanninkielista koulua ja hanelle tuntui olevan todella hieno juttu paasta juttelemaan meidan kanssa. Heidan tuttavaperheensa 6-vuotias tytto tahtoi myos tulla istumaan vaunuumme ja osottautui loistavaksi koomikon aluksi! Saimme nauraa koko matkan tyton jutuille niin etta upeat maisematkin meinasivat jaada nakematta.

Intia on taynna Luonnonpuistoja ja me paatimme menna niista Indhira Gandhin luonnonpuistoon, Tamil Nadun ja Keralan rajalle. Maasto on vuoristoista viidakkoa ja sita kutsutaan norsujen vuoriksi, silla alueella asuu pari sataa villinorsua. Taman lisaksi mm. tiikereita, apinoita, leopardeja, karhuja ja peuroja. Luonto oli uskomattoman upeaa. Teimme pari retkea mukanamme viidakkoveitsella varustettu miesopas. Oli mahtavaa kavella reilu pohkeen paksuisten bambukorsimetsien seassa ja kuunnella niiden narinaa tuulessa, apinoiden hyppiessa ylapuolella. Kerran istuimme reilu puoli tuntia metsan keskella kuunnellen satojen lintujen konserttia. Luonnonpuistossa kaikki asiat oli hoidettava yhden univormuisen tarkean miehen kautta. Asiat oli hankala hoitaa ja mies puhui aina puhelimeen. Ensin majoitus ei missaan nimessa ollut mahdollista, kaikki oli taynna, mutta yhtakkia (kun vahan pyytelin uudestaan) se olikin oikein mahdollista meille ja ranskaleiselle pariskunnallekin. Kuulimme etta luonnonpuistossa asuvilla paikallisilla ja valtiolla on karhamaa keskenaan, joten kaikki hoituu huonosti.

Kun jatimme luonnon rauhan, oli edessamme rohkea veto. Junayo General luokassa. General on halvin luokka ja siihen ei saa varattua istumapaikkoja. Yleensa vaunut ovat niin taynna, etta ihmiset roikkuvat avoimista ovista ulkona, kuten se oli tallakin kertaa. Paasimme ihmeen kaupalla istumaan penkille. Juna oli kuitenkin niin taynna, etta uusi sanonta kuuluukin: Juna ei ole taynna kun istumapaikat ovat taynna, juna ei ole taynna kun lattiat ovat taynna, juna on taynna kun kattorajaakin joudutaan tayttamaan. Yksi mies joutui kipuamaan avoimen oven paallle, koska lattiallakaan ei ollut tilaa. Oli hellyyttavaa katsella kun miehet nukkuivat keralla latialla ja vauvat roikkuivat kangasnyyteista katosta. Jotkut raukat nukkuivat jopa seisten. Intialaiset tunnetusti nukkuvat missa ja milloin vain.

General matkan ja satojen bussien jalkeen paadyimme Shri Kalahatsiin. Olimme lukeneet etta kaupunki on taynna upeita varikkaita maalauksia jonka tahden sinne tahdoimme. Lopen vasyneina saavuimmekin hiostavaan, meluisaan ja ihmisia taynna olevaan pikku kaupunkiin. Ruokapaikkaa saimme etsia ikuisuuden ja illalla mietimme miksi emme ottaneet ilmastoitua huonetta ja mita ihmetta tekisimme taalla koko seuraavan paivan! Kaupunki olikin kuuluisampi valtavasta Hindu temppelista kuin maalauksista (joita kyllakin paasimme nakemaan ekstra ilmastoidussa mukavan taiteilijan ateljeessa). Kaupunki oli taynna ihmisia juhlimassa hindujen jonkinsortin uutta vuotta ja mekin paasimme siita osallisiksi. Pienet pojat nappasivat meidat kadulta ja veivat kotiinsa missa koko suku oli juhlimassa uutta vuotta. Katselimme suvun kanssa juhlarituaalia ja saimme lopuksi mielenkiintoisia juhlajuomia. Kaikki puhuivat suuresta temppelista, joten mekin paatimme vierailla siella. Sisapuolelta se osottautuikin kuin huvipuistoksi, jossa saa valita minka pituisen ja hintaisen reitin haluaa. Hintahaarukkana oli 30-1000 rupiaa. Valitsimme lyhyimman jonotuksen, mutta toivoimmekin etta se olisi ollut viel lyhyempi. Kuljimme aidattuja kaytavia pitkin, eika koskaan tiennyt mita tulee vastaan. Joka hetki olisi pitanyt antaa rahalahjoituksia ja juoda pyhaa vetta. Oli kieltamatta sellainen olo etta olemme vaarassa paikassa. Olkoon viimeinen kerta hindutemppelissa! Sri Kalahastista matkamme jatkui Visakhapatnamiin, joka sijaitsee Intian itarannikolla puoli valissa matkalla Chennaista Kolkataan.

Visakhapatnamiin saavuimme ennen puoltapaivaa. Sri Kalahastin kuumuus oli palauttanut mieleemme miksi halusimme nopeasti pohjoiseen, joten heti ensi toiksi koitimme saada tatkal-liput New Jalpaiguriin. Tatkal-liput ovat siis juniin myytavia paikkalippuja, jotka tulevat myyntiin vasta 2 paivaa ennen junan lahtoa. Ovat toki vahan kalliinpia mutta meidan tapauksessa ainoa keino saada liput sleeper classiin. Junat meinaan tayttyvat jo muutama viikko ennen lahtoansa, jonka jalkeen ihmiset silti ostavat lippuja ja odotuslistalla saattaa hyvin olla pari sataa tyyppia toivoen etta joku peruuttaa lippunsa. No tatkal-lippuja ei kuitenkaan enaa ollut vapaana. Kalliin riksa-ajelun paatteeksi loysimme jonkin sortin hiukan liian kalliin majapaikan. Keskustasta olisi saanu halvemmalla, mutta loytamamme hotelli oli meren aarella. Ja merta jos mita tassa ollaankin kaivattu! Seka vilvoittavaa merituulta. Syy miksi tulimme Visakhapatnamiin oli juuri meri. Kuukauteen ei olla merta nahty eika enaa Intiassa ollessamme tulla nakemaankaan. Uimaan emme paasseet, mutta pelkka meren nakeminen oli ihanaa ja rauhoittavaa. Illalla kun istuskelimme rannalla emme tosin saaneet olla kovin rauhassa. Taalla(kaan) ei ole nakynyt muita lankkareita, joten saamme paikallisen jakamattoman huomion. Rannalla meidat piiritti parinkymmenen pojan joukkio, jotka kuulemma joka ilta pelailivat krikettia rannalla. Joukko oli hupaisa ja koostui pikkupojista ja muutamista meidan ikaisista. Moni ei englantia osannut yhtaan ja puhumisen sijaan he tyytyivat tuijottamaan meita. Kameran nahdessaan pojat kuitenkin sekosivat taysin ja ryhmakuvien jalkeen otettiin yksittaiskuvia krikettimaila ja -pallo rekvisiittana. Kuvista voisi saada jonkin krikettijoukkueen pelaajakortit! Kun kysyttiin pojilta ovatko he joku joukkue niin vastaus oli ei. Silti isommat pojat ihan mielellaan pelailivat pienempien kanssa joka ilta. Urheilullinen elamamme sai jatkoa kun pojat lykkasivat kateemme krikettimailan. Paastiin siis kokeilemaan krikettipallon lyontia ja pojat hurrasivat hulluna kun osuimme palloon. Taisivat yllattya taidoistamme ;) Suorat tatkal-liput New Jalpaiguriin missattuamme paatimme kokeilla vaihtoehtoista reittia Kolkatan kautta ja johan lykasti! Ihan villiinnyimme ajatuksesta, etta jo muutaman paivan paasta todella oltaisiin pohjoisempana kuin kertaakaan talla Intian-reissulla!

Visakhapatnamissa sairastelimme molemmat pikkuisen. Sri Kalahastin epamaaraisyyksien jalkeen tuntui hullulta sairastua Visakhapatnamissa. Otimme siis iisisti pari paivaa. Nyt on molempien osalta kouluhaut tehty! Huojentava tunne ettei se enaa ole meidan kasissa mihin paadymme syksylla. Hotellimme henkilokunta oli oikein mukavaa ja ystavallista. Toisena paivana he jopa tulivat pesemaan huoneemme lattian. Oltiin otettuja tallaisesta huonepalvelusta. Seuraavana aamuna emme olleet enaa samaa mielta kun puolikuntoisina tahdoimme nukkua ja siivoojanainen huuteli ja koputteli oven takana puoli 8 aamulla! Kun sanoimme kohteliaasti hanelle, etta ehka vahan myohemmin niin eikos tunnin paasta oveen oltu taas koputtelemassa.. Talla kertaa ovella oli 3 naista tulossa siivoamaan, veisi kuulemma vain minuutin. Kieltaydyttiin taas kohteliaasti silla meidan neliometrin suuruista lattiaa ei tosiaan tarvitse pesta joka paiva. Siisteyden sijaan naisia taisi kylla enemman kiinnostaa nahda lankkarinaiset ja heidan huone.

Viimeisena paivana kerasimem voimamme ja suuntasimme elaintarhaan! Se oli melko suuri elaintarha, jossa nakyi jopa elaimia keskipaivan kuumuudesta huolimatta ja maksoikin vain 15rupiaa/naama! (n. 25 senttia) Illalla suuntasimme rautatieasemalle ja matka pohjoiseen sai alkaa. Ekana yona junassa nukuimme yllattavan hyvin. Reilun 16 tunnin junailun jalkeen saavuimme Kolkattaan, jossa meidan piti siirtya toiselle juna-asemalle, jouduimme turvautumaan taksiin silla riksoja ei nakynyt mailla halmeilla. Kolkatan kaaoksesta ja saasteista saimme tarpeeksemme jo puolen tunnin taksimatkan aikana ja olikin ilo hypata seuraavaan junaan nukkumaan! Edessa 11,5 tuntia junailua. Toinen yo junassa ei kuitenkaan ollut enaa niin lepposa. Muutaman tunnin younien jalkeen olimme klo7 aamulla New Jalpaigurissa. Heti aseman ulkopuolella taksimiehet piirittivat meidat ja yhden kyytiin lopulta hyppasimmekin. Maaranpaana oli pieni kaupunki Nepalin rajan tuntumassa nimeltansa Mirik.

Mirik on mukava pieni vuoristoinen kaupunki, jossa Nepalin laheisyys todella nakyy. Valilla meinaa unohtaa etta on edelleen Intiassa. Ihmiset ovat taysin erinakoisia kuin etelassa ja pukeutuvat kuin lankkarit. Maen paalla komeilee valtava buddhalaisluostari ja ilmasto on kuin suomalaisille tehty. Ilmapiiri on ihana n rauhallinen eika taalla nay jalkeakaan Intian kaoottisuudesta. Lisaa tarinoita Mirikista ensi blogipaivityksessa.

Munnar on ja pysyy

Se ei katoa minnekaan. Taman olemme saaneet kuulla moneen kertaan. Ensin majapaikkamme pitaja Alleppeyssa ihmetteli meidan kiiretta Munnariin ja sai houkuteltua meidat jaamaan kanoottiajelulle backwaterseille. Jaimme viela kolmanneksikin yoksi silla kouluhaut pukkasivat paalle. Omistaja oli tyytyvainen. Lemon dew majapaikkaa pitivat siis 5 nuorta miesta joiden tyonteko naytti ennemminkin rennolta hasukanpidolta kuin tyonteolta. Viimeisena iltana Alleppeyssa kavimme elokuvissa ja saimme seuraksemme yhden majapaikan pitajista, Satsun, keneen olimme parhaiten tutustuneet. Se olikin vallan mainio juttu, koska elokuva oli maleyalankielinen emmeka olisi ymmartaneet siita juuri mitaan! Elokuvateatteri oli valtava ja katsojia oli vain reilu 10. Elokuvan aanet olivat todella kovalla, joten tulkkaus piti hoitaa sarjatuotantona. Ensin Satsu kaansi juonen Veeralle ja Veera selosti sen eteenpain Hennalle. Ymmarsimme lahes kaiken. Elokuva oli nimeltansa Make-up Man! Se on intialainen hupielokuva, jossa holmoillaan oikein urakalla. Meita nauratti myos dramaattiset kohdat joissa olisi kuulunut liikuttua. Suosittelemme elokuvaa kaikille!

Kun sitten lopulta paasimme lahtemaan Alleppeysta, matkamme tyssasi Kottayamaan. Matkasimme sinne ferilla ja rannassa eraan riksakuskin piti vieda meidat bussiasemalle, mutta han saikin meidat ylipuhuttua jaamaan yoksi Kottayamaan. Siella oli meneillaan 10 paivan festivaalit Shiva jumalan kunniaksi. Vietimme siis illan hindutemppelilla katsellen hienoja intialaisia tansseja ja yovyimme riksakuskin kotona. Han siis piti homestay majoitusta perheensa kanssa. Festivaaleilla naimme myos kun valtavaa norsua pestiin ja ruokittiin ja olimme todella tyytyvaisia iltaamme kunnes riksakuski kertoi kotonaan etta meilla oli kaikki paras jaanyt nakematta! Hienoimmat tanssit ja koristellut norsut esiintyivat kuulemma juuri parasta aikaa. Loppujen lopuksi meita ei kuitenkaan harmittanut yhta paljon kuin riksakuskia, silla intialainen festivaalitunnelma oli niin uutta ja erilaista etta se riitti meille. Kerrottakoon etta turistit eivat ole viela valloittaneet Kottayamaa, joten siella ei myoskaan ole missaan kovin montaa sanaa englanniksi. Temppelialueelle saapuessamme saimme kateemme maleyalankielisen lapun, jota luulimme festariohjelmaksi. Ainoa mita ymmarsimme oli numerot, joita luulimme kellonajoiksi. Riksakuskin kotona koko perhe nauroi meille, koska olimme koko illan lukeneet kaasulieden kayttohjetta! Festarialueella oli paljon pienia kraasa- ja ruokakojuja ja ihmiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. Aluksi meita jannitti menna hindujuhliin, mutta ihmiset suhtautuvat meihin oikein kunnioittavasti.

Seuraavana aamuna lahdimme bussilla kauan odotettuun Munnariin. Viiden tunnin matka sujui mukavasti ja mita lahemmas saavuimme Munnaria sita erilaisemmaksi maisemat muuttuivat. Munnar siis sijaitsee Keralan osalvaltion itaosassa 1500 metrin korkeudella merenpinnasta ja taalla on ihanteelliset olot teen kasvatukseen. Viiden viikon kuumuuden jalkeen Munnarin viileys tuntui paratiisilta! Munnarissa pyysimme riksakuskia viemaan meidat Kaippallil nimiselle hostellille. Olimme hieman yllattyneita kun riksa pysahtyi viisikerroksisen rakennustyomaalta nayttavan rakennuksen luo. Paikka osottautui oikeaksi, mutta valitettavasti yhtaan huonetta ei ollut vapaana. Paikan pitaja, tuttavallisemmin Benoy, ehdotti etta voisimme yopya henkilokunnan eteistilassa yhdessa sangyssa kunnes seuraavana paivana saisimme oikean huoneen. Paatimme jaada silla tykastyimme paikkaan heti. Illalla olimme jo taysin rakastuneita paikkaan, kun paasimme katolle joogailemaan. Benoy joogailee joka aamu ja ilta katolla ja seuraan saa liittya jos haluaa. Ja mehan liityimme lahes joka ilta. Katolta on mahtavat nakymat joka suuntaan. Yhdessa suunnassa on teeplantaaseja, toisessa vuoria. Katolta voi myos nahda kaupungin vilinan ja kolmen eri uskontokunnan rakennukset.

Moskeijan rukouskutsuun saa herata joka aamu ja se myos luo tunnelmaa iltajoogaan. Vieressa oleva kristitty kirkko tuntuu elavan samaa tahtia moskeijan kanssa. Lahes aina moskeijan rukouskutsun jalkeen parahtaa soimaan myos kirkon jatskiautolta kuulostavat kellot. Oman lisamausteensa intialaisiin aaniin tuo hindutemppelin musisoinnit. Ekana yonamme katolla saimme kuunnella lahes koko yon hindujuhla meininkia temppelilla ja kaupungin kaduilla. Rakastuimme siis kattoon niin paljon, etta henkilokunnan eteisen sijaan nukuimme ensimmaisen yomme Munnarissa katolla! Benoy oli huolissaan silla yosta oli tulossa kylma. Mutta eikos me suomalaiset olla totuttu sellaiseen. Viltti patjaksi, paljon vaatteita ja pari vilttia peitoksi ja tarkenimme hyvin. Taydenkuun valossa kommimme hyttysverkon alle ja herasimme aamulla auringon paisteeseen Benoyn tuoma teekannu vierellamme.
Ja nyt kun katosta alettiin puhumaan niin taytyy kertoa miten mukava paikka se on viettaa aikaa toisiin turisteihin tutustuen. Lahes joka ilta olemme henganneet katolla hostellissa majailevien lankkareiden kanssa. Meininki on ollut niin mukava, etta viereisessa kotimajoituspaikassa asuvat brittipojat ovat henganneet myos meidan kanssamme. Itseasiassa niin paljon etta emme aluksi tajunneet heidan asuvan eri paikassa! Aika on kulunut katolla kynttilanvalossa korttia pelaten ja hedelmia syoden. Olemme tutustuneet moniin todella mukaviin ihmisiin! Niin "inkkareihin" kuin "lankkareihinkin".

Intiassa ihmiset meinaan ovat varsin ihania ja juttelevat helposti niin turistien kuin paikallistenkin kanssa. Varsinkin Keralassa olemme tormanneet ihaniin ystavallisiin ihmisiin. On aivan ihanaa kun taalla voi hymyilla kelle vaan ja saa aina hymyn takaisin.
Tassa pari esimerkkia:
Kun istahdimme teepellon reunalle lepaamaan eraalla retkellamme, meidat ymparoi parin minuutin paasta n. 20 teenkeraaja naista. He osasivat muutaman sanan englantia mutta muuten he keskustelivat tohkeissaan kanssamme maleyalaksi. He olivat menossa pellolle toihin ja ylpeana tarttuivat tyontekoon.
Munnarissa olemme saaneet paljon paikallisia tuttavia. Parvekkeemme alapuolella tyoskentelee vanha lungiin pukeutunut mies puutarhaa hoitaen. Hanen kanssa vilkuttelemme ja huutelemme kuulumisia paivat pitkat. Hanelle on tarkeaa myos ilmoittaa meille aina kun lahtee toista kotiin tai syomaan.
Kottayaman Shiva festivaaleillakin kodinkonemyyjat vilkuttivat ja huusivat meita luokseen aivan innoissaan. Pelastyimme, etta mita he nyt meille haluavat myyda, mutta tarkeaa olikin vain saada kuulla mita meille kuuluu ja mista tulemme etc.
Pienet lapset ovat usein kaikkein innostuneimpia turisteista. Shiva festivaaleilla meidat ymparoi ihana pikkutyttojen lauma, jotka tahtoivat tietaa meista kaiken! "Do you like elephant?" "Do you like dance?" "Do you like English?" "Do you like ice cream?" ja sitten he totesivat "I like you" Joka paikassa joku pysahtyy mopolla ja kysyy: "Excuse me, how are you? What is your good name?" Todella hupaisaa.

Munnarissa aika on kulunut kuin siivilla. Nakemista ja tekemista riittaisi ja ihan vain Kaippallissa tai kaupungissa hengailukin on tarpeeksi kivaa. Olemme kavelleet ja seikkailleet moneen otteeseen teeplantaaseilla, kayneet ensi kertaa Intiassa museossa (joka oli tottakai teemuseo), ajelleet riksalla top stationille, lukuisille maisemapaikoille, maustefarmille ja menimme jopa okyhintaiselle norsuratsastusretkelle.
Munnarissa olemme kavelleet enemman kuin koko Intian matkan aikana yhteensa tahan mennessa! Tama johtuu siita etta taalla on inhimillinen lampotila liikkumiseen. Jo 1,5km kavely teemuseolle oli meista uskomatonta. Tanaan teimme sitten pitkan retken. Lahdimme aamulla klo7 riksalla kohti korkean vuoren juurta. Kiipeilimme 2,5 tuntia upeissa maisemissa kohti Chokan-mudin huippua. Ylhaalla katselimme joka puolelle levittaytyvia teeplantaaseja ja metsaa. Maisemat olivat kauniit vaikka oli melko pilvista. Alas tullessa tapasimme muutaman intialaisen miehen, jotka pitivat meita aivan crazyna, koska intialaiset naiset eivat ikina kavelisi nain hurjaa matkaa ja vielapa ilman opasta!

Kerrottakoon viela Kaippallil homestay mestan mukavasta miehesta eli Benoysta. Han on maailman ystavallisin ja huolehtivaisin intialainen kenet olemme tavanneet. Paivittain han tuo meille monta kannullista teeta seka sylikaupalla banaaneja, kekseja, suklaata ja joskus jopa kunnon ruokaa. Benoy lauleskelee melkein aina ja huolehtii, etta jokainen asukas voi hyvin.

Tassa vaiheessa matkaa rinkka on alkanut painaa liikaa ja siksi paatimme lahettaa joitan tavaroita koto-Suomeen. Ajatuksena hyvin yksinkertainen, kaytannon toteutus ei niinkaan. Menimme tavaroinemme postitoimistolle, jossa kerrottiin etta tavarat taytyy pakata raatalin ompelemaan kangaspussiin. No suuntasimme lahitailorin luo. Pienten kielimuurista johtuvien ongelmien jalkeen tailormies ja hanen ystavansa ymmarsivat mita haluamme. Kavimme syomassa ja palattuamme tavaramme olivat siististi ommelluissa vihreissa kangaspusseissa. Raatalimiehet olivat hyvin kiinnostuineita meista, Suomesta ja kulttuurieroista. Rupattelimme heidan kanssa pitkan tovin ja miehet olivat hyvin hammastyneita ettei suomenkielella ole omia kirjaimia vaan kirjoitamme "englantilaisilla" kirjaimilla. Posti oli mennyt jo kiinni joten pakettien lahetys siirtyi seuraavaan paivaan. Aamulla tajusimme ettei vihrealle kankaalle pysty kirjoittamaan kovin nakyvasti osoitetta eika teipatut paperiviritelmat paketin ymparilla tuntuneet luotettavilta. Nokkelina tyttoina kaytimme valkoisia kaupasta saatuja kangaspusseja hyodyksemme ja ompelimme omin pikkukatosin valkoiset kangaspalat pusseihin, joihin sitten kirjoitimme osoitteet. Tyytyvaisina itseemme marssimme uudestaan postitoimistolle. Postinainen ei kuitenkaan hyvaksynyt pakettejamme. Ne olisi pitanyt paketoida tietynlaiseen valkoiseen kankaaseen. Tata kukaan ei sitten ollut voinut kertoa meille edellispaivana. Menimme eri tailorin luo ja han tiesi heti oikean kankaan. Ja eikun uudestaan postiin. Nyt pakettiin pitikin kirjoittaa kaksi eri osoitetta ja tayttaa viela kaavake paketin sisallosta. Lopulta saimme paketit matkaan. Toivottavasti paasevat turvallisesti perille!

Me taas jatkamme huomenna matkaa Tamil Nadun osavaltion puolelle. Munnaria emme kuitenkaan unohda, tama on todellinen paratiisi!

Juna holmoilyja ja ihanuuksia

Kun viimeksi kerroimme, etta saimme onnistuneesti junaliput ja kaikki oli helppoa, niin seuraava vuorokausi ei ollutkaan niin onnistunut!

Ensinnakin tajusimme etta matkatoimiston mies oli pyytanyt ihan liikaa junalipuista jotka olimme jo makasaneet. No lahdimme hyvissa ajoissa Kumtaan, josta junan piti lahtea yolla 00.45. Meilla oli juna-asemalla aikaa noin 4 tuntia. Juna asemalla oli oikeen leppoisa tunnelma. Asema aula oli taynna paikallisia seuraamassa kriketti matsia ja jopa riksa kuskimme jai katsoman jannittavaa matsia,mita seurataan ympari intiaa.

Juna tuli tietenkin reilu tunnin myohassa ja olimme tajuttoman vasyneita. Kun vihdoin paasimme sisalle, konnari tuli tarkistamaan lippumme ja totesi etta lippu ei ole talle paivalle vaan huomiselle. Olimme etta anteeksi mita? Konnarin kalenterin taytyy olla edella. Mutta ei se ollut, valitettavasti. Matkatoimiston mies oli vahingossa myynyt vaaran lipun. Meilla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hypataan seuraavalla pysakilla pois keskella yota, mika on ties missa. tai maksetaan 1200 rupiaa (noin 20 euroa) ja saadaan jaada junaan sleepperiluokkaan. Kumpikaan vaihtoehdoista ei houkuttanut, mutta paadyimme kuitenkin jalkimmaiseen rahastukseen.

Vaikka paasimme vasta kolmen aikaan nukkumaan, ei junassa pystynyt nukkua kuin noin aamu 8. Junamatkaa oli 18 tuntia, joten aikaa oli runsasti lukemiseen, maisemien katselemiseen,musiikin kuunteluun, paivauniin ja tietenkin hyvan juna ruoan syomiseen. Junasta voi ostaa ties mita! Chaita,kahvia,ruokaa,kelentereita, le;luja, neuloja, koruja, piirrustuslehtia, lamppuja ja tietenkin loputtomasti makeisia ja ruokaa.

Junamatkan maaranpaa oli siis Trivandrum, aivan intian etela osassa iso kaupunki. Ystavamme Katrin intialainen kirjeystava perheineen asuu siella ja olimme sopineet etta tapaamme hanet, siksi matkasimme Trivandrumiin. Tai ainakin silloin viel luulimme ystavan asuvan kyseisessa kaupungissa. Silla Trivandrumiin tullessa, soitimme ystavan kotiin ja varmistimme etta tapaammeko jo illalla vai vasta seuraavana paivana. Han kertoi etta voitte tulla jo tanaan, ottakaa vain juna Kottayamaan. Sitten meidan aivot alkoivat raksuttaa. Kottayma, eikos se ole jossain aivan muualla? Juu sinne on neljan tunnin junamatka Trivandrumista vastasi han. Olimme nelja tuntia sitten ohittaneet Kottayaman junan kanssa ja ajaneet aivan turhaan Trivandrumiin! Olimme taas holmoilleet ja huolella! paatimme etta emme enaa sina paivana junailisi vaan etsimme majapaikan ja nukumme kerrankin.

Trivandrum on iso ja kallis kaupunki, emmeka nahneet pikaisen vierailun aikan mitaan kiinnostavaa. Saimme vaan kalliin 500 rupian huoneen. Nautimme sentaan hyvasta huonepalvelusta, suihkusta pitkaan aikaan ja varsin hupaisista Bollywood elokuvista. Tarjoilipoikakin innostui esittelemaan kriketti pelin tilanneta telkkarista.

Seuraavana aamuna lahdimme paremmalla mielella Kottaymaan ja loysimme kirjeystavan veljen Arunin helposti juna asemalta. Vietimme perheen luona melkein kaksi paivaa ja yhdne yon . Se oli aivan parasta aikaa intiassa tahan mennessa! Perhen asui pienessa kylassa, pienen keralalaisen joen vieressa. Perhe oli huolissaan miten selviamme heidan pienessa talossa, initalaisesta vessasta ja suihkusta ja ruuasta. Mutta niissa ei ollut mitaan hataa,kaikki oli ihanaa. Isa, aiti ja isoaiti eivat puhuneet engalntia, mutta 18 vuotias Arya ja 16 vuotias Arun paljon ja hyvin! Koko pehe oli valtavan kiinnostunut meista ja suomesta, ja me taas heista ja intiasta. He olivat valtavan vieraanvaraisia ja ystavallisia. Oli myos varsin hupaisaa kun naapurusto tuli ihmetteleeman meita!Soimme herkullista intialaista kotiruokaa, jota Aryan aiti tyrkytti aina vaan lisaa emmeka jaaneet ikina nalkaisiksi! Soimme esimerkiksi kala cyrrya ja hoyrytettyja banaaneja. Perheen pihalla kasvoi valtavasti kasveja ja Arya pitikin meille pienen pikaisen oppitunnin ayrvedassa kaytettavien kasvien kaytosta. Saimme myos kuulla monet kappaleet bollywood elokuvista ja niiden juonista. Saimme mp3 soittimiimme ihanaa intialaista musiikkia matkamusiikiksi!

Perhevierailun jalkeen, paatimme lahtea Alleyppihin katsomaan Keralan Backwatersseja kun nyt kerrankin olimme taalla. Bakcwaters alue on taynna pienia jokisuistoja,kanaaleja, riisipeltoja ja kookospalmuja. Se on kuin intian Venetsia. Paikasta on tullut erittain suosittu ja taman takia alueella pyorii paljon pikkuveneita,isoja veneita ja 700 housbouttia joita turistit vuokraavat yhden yon ajelulle. Tama ei ole palkastaan hyva juttu koska paikka on saastunut ihan valtavasti. Noin parikymmenta vuotta sitten paikalliset viela joivat vetta joesta, mutta nykyaan se on liian saastunutta.

Tarkoituksemme oli olla Alleppyssa vain yksi yo ja jatkaa seuraavana aamuna paikallisten vesibussilla ferilla takasin Kottaymaan. Olimme kuulleet etta se on halpa ja loistava tapa nahda backwaters. Ihanan majapaikkamme omistaja kuitenkin sai meidat houkuteltua yhden paivan kanootti ajelulle ,joka tietenkin oli kalliimpi kuin pelkka feri. Kanoottiajelu oli hieman pettymys,koska menimme enemman vain isoja kanaaleja joita kaikki muutkin menevat ,vaikka oli puhuttu paljon pikkukanaaleista. Retkeen kuului aamupala ja lounas venemiehen kotona ja se olikin paras osuus retkesta. Saimme taas valtavan hyvaa kotiruokaa, jota venemiehen vaimo oli ylpeana laittanut meille. Perheen 6-vuotias tytar oli myos herttainen tapaus. Ensin han lakkasi meidan toisen kaden? kynnet, Veeran varpaan kynnet, laittoi Veeran hiukset hienosti ja liimasi taman jalkeen pari timanttia kummankin otsaan. Taman jalkeen tiedossa oli rankka oppitunti Malaylam kielen aakkosista ja numeroista. Opiskeltiin varmaan reilu puolituntia ja kuulkaan ahkerasti!

Huomenna jatkamme matkaa Munnariin ja sielta luultavasti Tamil Nadun vuoristoon. Keralan kuumuus alkaa jo olla liikaa! Emme ole saaneet viela lainkaan kuvia tanne blogiin, silla meita on peloteltu viruksista joita saa nettikahviloiden koneista. Katsotaan jos jossain vaiheessa uskalletaan, mutta siihen mennessa saatte vain kuvitella maisemat :D

Ja hei ollaan oltu nyt matkassa noin kuukausi ja viikko ja makealta on maistunut! Viela on aikaa ja paikkoja jaljella:) Olisi muuten kivaa jos saisimme kuulla ketka kaikki blogia lukevat!:)kommentteja saa laittaa, se on oikeasti ihan helppoa.

Jalleen meren aarella!

Viimeisena iltana Hampissa vuokrasimme polkupyorat ja polkaisimme laheiselle Hanuman temppelille. Kiivettavana oli myos reilu 500 porrasta ja kiire katsomaan aurongonlaskua. Hanuman on hindujen apinajumala, joka ilmeisesti on syntynyt vuorella. Sen vuoksi temppelilla asustelee mukava apinalauma. Apinat olivat sopoja ja auringonlasku seka maisemat mahtavia. Viimeksi muuten kun vuokrasimme polkupyorat joen ekalla puolella ja pysahdyimme basaarin paassa ostamaan kookoksia niin aivan yllattaen ujon ja hiljaisen oloinen kookoksenmyyjanainen kysyi Hennalta saisiko kokeilla taman polupyoraa. Nainen otti pyoran, pyoraili pienen lenkin ja toi sen takaisin. Hupaisa tapaus. Ja nainen oli onnellinen.

Sen verran taytyy boulderoinnista (kalliokiipeilya ilman koysia) sanoa, etta se oli yllattavan rankkaa ja vaikeaa! Pienenkin kiven valloitus vaati aikaa, hikea, verta ja melkein jopa kyyneleita. Jatimme siis Hampin hullun kuumuuden ja sairastelut taaksemme ja jatkoimme matkaa kaksistaan kohti Gokarnaa.

Lahdimme matkaan anivarhain maanantaiaamuna. Kavelimme joelle ja kappas, vene olikin sopivasti siina. Toisella puolen jokea soimme maittavan intialaisen aamupalan (50rs molemmilta yhteensa!) ja pitkasta aikaa oli oikeasti hyva chai! Aamupalamme oli siis puri baji (uppopaistettu palluraleipa ja jonkinnakoinen tulinen hernemosso). Kavelimme bussipysakille ja kappas vaan, bussi saapui juuri parahiksi. Emme siis yhtaan tienneet mihin aikaan busseja menee, niita vain menee puolen tunnin valein. Hospetissa junaan paaseminen ei sitten ollutkaan niin nopeaa. Olimme muutenkin asemalla hyvissa ajoin ja junakin oli sitten tunnin myohassa. Tata emme tosin olisi tienneet ilman ystavallista chainmyyjaa, joka ohjasi meidat oikealle laiturillekin, kun emme ymmartaneet (kuunnella) kuulutusta. Kuulutus meni ohi korvien, koska olimme niin kortinpeluun lumoissa! Siina muuten vinkki kaikille Intiaan matkaaville jos koette saavanne liian vahan katseita tai huomiota ylipaataan. Heti kun otimme korttipakan esille, oli ymparillemme keraantynyt parikymmenta intialaismiesta ja -poikaa seuraamaan jannittavaa kaatokymppiamme.

Toinen tapa saada huomiota Intiassa on ottaa kamera esille. Paras tapaus sattui Hampin temppelialueella, kun Veera joutui kuvaamaan lahes koko intialaisen perheen ja suvun! Ja moneen kertaan! Perheen isoisa huuteli lisaa ja lisaa vakea kuvaan. Naky oli huvittava kun joka puolelta vain tunki lisaa intialaisia kuvattavaksi. He olivat onnellisia kun vain nakivat kuvansa kamerasta. Ne intialaiset, joilla on oma kamera (lahes kaikilla kannykan omaavilla on siina myos kamera), ottavat lupaa kysymatta kuvia meista ja meidan kanssa. Nain kavi myos juna-asemalla. Saimme molemmat vuorollamme pikkuvauvan syliin ja mamman viereen istumaan kun toinen intialaisnainen rapsi kuvia. Olisi hauska tietaa kuinka monen intialaisen perhealbumiin ollaan jo paadytty.

Junamatka Hubliin kesti 3 tuntia, josta matkamme jatkui bussilla Gokarnaan. Bussin lahtopaikka ja -aika vain olivat erittain epaselvat. Aina niin avuliaat intialaiset neuvoivat epamaaraisen suunnan, josta bussin piti lahtea. Eras humalainen intialaismies lahti saattamaan meita oikeaan paikkaan ja bussi kuulemma lahtisi klo15.50. Ostelimme vahan evasta ja odottelimme. Yhtakkia bussin piti lahtea klo16.00 ja pitaisi kuulemma vaihtaa bussia Ankolassa. Taman jalkeen joku tiesi kertoa, etta bussi lahteekin vasta klo16.30. No todellisuudessa bussi saapui klo16.15 ja eras mies hoputti meita sanomalla etta se lahtee nyt! Paasimme oikeaan bussiin ja odottelimme vartin sen lahtoa. Eika tarvinnut vaihtaa bussia missaan. Bussimatka (5h) oli oikein rattosa. Olimme ihan ajoissa perillakin. Gokarnassa painuimme lahinpaan majapaikkaan nukkumaan.

Taalla Gokarnassa ollaan nyt vietetty muutama rentouttava paiva. Monista rantavaihtoehdoista paadyimme Paradise beachille. Rantamme on melko syrjassa kaikesta ja perille paasee joko kavelemalla (reilu tunti Gokarnasta), matkustamalla riksalla lahinpaan kalastajakylaan ja sielta vartin kavlymatka tai venekyydilla valoisaan aikaan, jos sellainen sattuu sopivasti lahtemaan. Paradise beach on sen verran syrjassa kaikesta ettei taalla voi muuta kuin rentoutua, syoda ja uida! Huttimme maksoi hurjat 150 rupiaa/yo, koska siella oli pieni sahkovalo. Satasella olisi saanut hutin ilman valoa.

Pari paivaa ollaan tosiaan otettu ihan rennosti, mutta yhtena paivana teimme kunnon kavelyretken muille rannoille. Kavelimme viereiselle Half moon beachille, jossa uimme ja soimme. Matka rantojen valilla oli niin rankka, ettta Om beachille paastyamme oli jalleen syotava ja uitava. Yhtakkia kello olikin rientanyt puoli neljaan ja totesimme, etta pian tulisi kiire, jos tahdomme ehtia rautatieasemalle! Otimme siis allemme riistohintaisen riksan. Rautatieasemalla totesimme ettei me saada junalippuja sielta, koska junamme lahtee Kumtasta.. Ihanan avuliaan lankkarityton neuvosta loysimme Gokarnasta hyvan matkatoimiston, jonka mies lupasi hankkia meille sleeper liput Trivandrumiin. Rankan paivan jalkeen jouduimme viela kavelemaan pimeassa hurjan polun kalastajakylasta kotirannallemme.

Ensi yona hyppaamme siis Trivandrumin junaan. Saimme todella kalliilla hinnalla sleeper paikat. Trivandrumissa tarkoituksemme on nahda ystavamme Katrin intialainen kirjekaveri Arya perheineen. Vahan meita pelottaa etelan kuumuus, silla Trivandrum on lahes niin etelassa kuin Intiassa voi paasta ja koska olemme taalla Gokarnassa kohdanneet lankkareita, jotka ovat paenneet tanne etelan kuumuutta!

Elämää tois puol jokkee

Kuulimme että lähes jokainen sairastuu Hampissa. Ja tämän kyllä olemme huomanneet! Viimeinen noin viikko on kulunut jos kenenkin sairastellessa ja toipuilessa. Aika on siis välillä madellut ärsyttävästi, kun ei ole voinut tehdä kaikkea mitä mieli tekis. On sairastellessa oppinutkin jotain. Sitruunasooda sokerilla (jota olemme muutenki litkinyt litroittain), sekä papaijan siemenet ovat kuulemma hyväksi kipeälle vatsalle, ja vettä pitäisi juoda aina vaan liikaa. Varsinaista hupia ja jännitystä on sairasteluun tehnyt Hennan basaarin kirjakupasta ostama suomalainen kirja, Yövuoro! suosittelemme :D mutta emme iltaisin ennen nukkumaan menoa.. Kirjasta on myös tehty tv-sarja jonka tahtoisimme kovasti saada käsiimme.

Ainiin emme taineet kertoa minkälainen paikka tämä Hampi nyt sitte on! Hampi on 1500-luvulla ollut vilkas 500 000 ihmisen Hindu emppiiri, täynnä temppeleitä ja basaareita. Nykyään se on edelleen pyhä kaupunki ja temppeleitä ja raunioita voi löytää joka paikasta. Luonnoltaan Hampi on todella erikoinen ja hieno, täynnä VALTAVIA kivimuodostelmia ja röykkiöitä. Monesti olemme ihmetelleet miten kivet pysyvät toistensa päällä ja miten ne ovat asettautuneet niin taitavasti! Siellä täällä kivien seassa on riisipeltoja ja palmuja keitaana.
Keskustassa on edelleen pitkä suora basaarikatu jonka toisessa päässä on mahtava, korkea tornimainen Virupakhsa temppeli. Pyhiä lehmiä kävelee päin ja apinat hyppivät katoilla.

Noin viikko sitten muutimme siltä puolelta joen tälle puolelle. Jossain kerrottiin että tätä puolta eivät ole monet matkalaiset löytäneet, mutta näyttää siltä että nyt ovat löytäneet useammat! Tältä puolelta löytyy boulder kiipeilijöiden leikkikentät ja rauhallisemmat temppelialueet. Viereiseltä kukkulalta voimme nähdä koko Hampin alueen, ja erityisesti auringonlaskiessa se on upea!

Meidan majapaikan huone on erittain meluisa! Se pitaa jos jonkinlaista metelia. Ensinnakin wc:n ovi, siella sisalla taitaa asua termiitteja, joka ikinen hetki se rahisee kummasti. Jos pidat tuuletinta paalla, se tietenkin meteleoi hulluna. Aamulla, juuri ennen kun on valoisaa alapuoleltamme alkaa kuulua viehattavaa intialaismiehen aamu kurkunrykimista. Ja sita ennen tietenkin kukot alkavat kiekumaan. Ja oravat ja linnut pitavat hullua aanta. Eraana yona, kello puoli 6 Henna herasi kuitenkin tayteen hiljaisuuteen. Se oli eksoottista.


Eräänä päivänä kun kaikkien piti olla terveitä, päätimme vuokrata mopot! Henna ikävä kyllä sairastui eikä päässyt mukaan. Olimme illalla sopineet erään kahvilan pitäjän kanssa että tulemme aamulla seitsemältä aamupalalle ja vuokraamaan mopoja. Jouduimmekin herättelemään pitäjät jotka nukkuivat vielä kahvilan lattialla. :D
Mopot saatiin ja suunnattiin kohti järveä josta olimme kuulleet! Tarinat eivät olleet vain mukavia. Pari päivää sitten majapaikassamme asunut skottipoika oli hypännyt järvestä tulevaan kanjoniin,lyönyt päänsä ja hukkunut. Majapaikassemme pyöri poliisi pari päivää ja vakio kioskin pappa ja pojat olivat todella järkyttyneitä asiasta. Järvi kuulemma on turvallinen, vaikka siellä saattaa olla krokotiileja, mutta emme viitsineet uida kuitenkaan!
Moporetkellä tajusin taas kuinka hieno paikka Hampi on, kun olin tottunut tuijottamaan huoneen seiniä. Ajelimme monen pienen kylän läpi ja etsimme vanhoja temppeliraunioita. Löysimme kuitenkin vain mukavan eväspaikan kivien varjosta. Söimme keksejä ja sipsejä kun meidät ympäröikin valtava ohikulkeva vuohilauma. Vuohipaimenpojat innostuivat meistä ja tahtoivat poseerata kameralle, kuinkas muutenkaan! Näimme vielä vuorella olevan temppelin ja Matiaksen kanssa uskaltauduimme pyhään Kobran house luolaan. Mopoilu on hurjan hauskaa, töötätä saa vapaasti ja vastaan voi tulla vaikka mitä.

Kerjäävät lapset ovat vaikea juttu täällä. Mielestämme lapsille ei olisi hyvä antaa mitään, jotta eivät opi kerjäämään eivätkä kasva itsekkäiksi ja ahneiksi. Eräs pikkutyttö käy luonamme kyselemässä kaikkea syötävää mitä näkee, vaikka selvästi on kotoa jossa ruokitaan kaikki. Päätin eilen että ennemmin opetan hänelle uuden leikin. Nyt aina tytön nähdessä leikimme " Yksi, kaksi , kolme karkkimarkkua" läpsytys leikkiä niin kauan että kädet sekoaa! (hahaa,kaikille ei ehkä leikki ole tuttu koska se on silmus tyttöjen itse keksimä :D ja joo ei ehkä maailman fiksuin suomenkielinen leikki opettaa)


Henna kommentoi:
Täl puol jokkee tuli heti ikävä kahta asiaa. Nimittäin meidän viime majapaikan ihanaa viileyttä ja siellä tallustelevaa jättilehmää! Eräänä aamuna olimme menossa mukavalle aamu-uinnille kun huomasimme, että uimapaikamme oli valloittanut jättilehmä ja kaksi miestä! Lehmä vain möllötti rantavedessä ja miehet pesivät sitä oikein lehmänpesuaineilla. Sitten lehmä jatkoi tyytyväisenä ja puhtaana lehmän elämäänsä ja miehet pesivät siinä samassa paikkaa samoilla aineilla itsensä. Me istuskeltii kalliolla ja tarkkailtiin tilannetta. Toinen miehistä alkoi vähän pröystäilemään ja teki hurjan loikan kalliolta veteen! Ja Matias perässä.

Sairasviikosta sen verran, että toisaalta se oli rentouttavaa kun ei tehty oikein mitään mutta pidemmän päälle alkoi vähän harmittaa että vaan loikoiltiin päivät pitkät. Ja kovasti harmitti myös se että juuri kun oltaisi kaikki oltu terveitä ja lähdetty mopoilemaan niin minäpä päätin tulla kipeäksi enkä päässyt mukaan. Mutta sellaista sattuu. Tänään käytiin kiipeilemässä ja se oli oikein mukavaa :)

Seuraavaksi erkanemme matkakumppaneistamme Suvista ja Matiaksesta ja matkaamme merituulen (toivottavasti) vilvoittavaan Gokarnaan. Jos kiipeily innoissamme paasemme taalta lahtemaan! Mutta alkaa huoliko,hyvin meilla siis menee:)

Hampi ja mahtavat kivikasavuoret

Goan hiekkarannoilla vierähtikin sitten reilu viikko. Odotettu täysikuu ja sen mukanaan tuomat pirskeet jäivät vain haaveeksi. Sellaisia ei siis meidän Patnem beachilla ollut! Mukavaa oli silti. Rannalla asustavat kulkukoirat tosin pitivät kauheaa mekkalaa täydenkuun läheiset yöt ja nousuvesi tuli hurjan korkealle.

Rannalla loikoilu alkoi viikon jälkeen totaalisesti kyllästyttää ja silloin lähdimme tutkimaan läheistä saarta hieman tarkemmin. Kivikossa pomppimisen ja epätoivoisen ryteikössä rynnimisen jälkeen löytyi vallan mainio polku ja päästiin saaren toiselle puolelle katsomaan upeaa auringonlaskua. Siellä ryteikössä muuten oli harvinaisen äkäisiä kusiasia.. Ja nähtiin me vallan mainioita apinoitakin.

Viimeisenä päivänä Goalla päätimme Matiaksen ja Suvin kanssa vuokrata skootterit. Henna ja Matias menivät aamupalan jälkeen hakemaan skoduja. Vuokraajamies kysyi ollaanko ajettu ennen skoottereilla ja kun Henna joutui myöntämään että ei oikeastaan ole ikinä ajanut skootterilla, vuokraajamies vain totesi että muista sitten vasemmanpuoleinen liikenne ja paina jarrua tarvittaessa. Saatiin vain kolme kypärää joten kaikkien turvallisuutta ajatellen Suvi ei lähtenyt ajeluretkelle mukaan. Henna sai ensimmäisenä vähän tuntumaa skodulla ajeluun tankkausreissun yhteydessä ja sitten napattiin Veera Matiaksen kyytiin. Helppoahan tuo ajelu oli kummankin mielestä vaikka Intian liikennekulttuuri toi mukavan lisäjännityksen ajeluun.

Junamatka Hospettiin sujui yllättävän nopeasti ja mukavasti vaikkei mahduttu edes general classiin vaan änkesimme itsemme jonkin sortin invavaunuun. Hospetissa vaihdoimme kulkupeliksi bussin ja illan hämärtäessä olimme perillä Hampissa.

Hampi on varsin eläimellinen paikka. Ensimmäisenä iltana vessaa piti kotinaan valtava heinäsirkka rukoilijasirkka, pieni lisko ja kasa kusiaisia. Lähistöllä on paljon maailman suloisinpia vuohia ja huttimme ohi kulkee valtavan suuren lehmän jokapäiväinen kävelyretkireitti. Apinoita unohtamatta. Tänä aamuna saatiin todistaa hupinäytelmää kun eräs apinayksilö teki salamahyökkäyksen erään länkkäripariskunnan banaaneja kohti ja vohki ne kaikki. Sammakoita saa tosissaan varoa illan tummetessa ja se eräs äänekäs lintu paljastuikin kovin äänekkääksi oravaksi.

Eilen päätimme laajentaa ympäristöämme ja vuokrasimme polkupyörät. Piheinä halusimme säästää 10 rupiaa / pyörä ja upouusien pyörien sijaan saimme allemme vanhat rämät pyörät. Päätimme polkea läheiseen kylään nimeltä Anekundi. Alkumatka oli melko haastavaa pyöräilylle ja eräs pikkupoika nimeltänsä Naga kovasti kaupitteli omaa bisnestään eli venekyytiä joen yli. Naga osottautui 14 vuotiaaksi ja on kuin suora intialainen painos Hennan Santeri-serkusta! Jatkoimme kuitenkin pyörillä matkaa ja kyllähän se tie siitä pian paranikin. Joen toisella puolella pyöräillessä ohitsemme vilisi riisipeltoja, kivenlohkarevuoria ja söpöjä pikkukyliä. Joen toiselle puolelle mentiin pienellä veneellä johon mahtui mukavasti 4 polkupyörää, 2 moottoripyörää, 2 vuohta ja tusina ihmisiä. Vertailun vuoksi kerrottakoon että Suomessa samaiseen paattiin olisi mahtunut ehkä vain vajaa tusina ihmistä. Veneen odottelu oli lepposaa, paikallinen mies kuunteli kännykällään kovaan ääneen musiikkia ja muut hengailivat sen tahdissa. Pian toinenkin mies alkoi kuunnella kännykällään musiikkia ja hetken vallitsi melkoinen äänten sekasorto. Tällainen toiminta on muuten hyvin yleistä esim junassa, kadulla tai bussissa.

Viime yönä Veeraan iski sitten mahatauti. Tai oikeastaaan auringonpistos ja nestehukka eiliseltä. Hän on onneksi jo toipumaan päin ja hyvin onnellinen hoivaavista matkatovereistaan. Kerrottakoon myös että hyttyset ovat äärimmäisen rakastuneita Hennaan. Puremia löytyy joka paikasta ja paljon. Ei auta vaatteet eikä hyttysmyrkyt, joka päivä tulee lisää ja lisää puremia. Nilkat on jo raavittu verille.

Mahtavat kiipeilypaikat ovat vielä kokeilematta, mutta eiköhän nekin tule vielä nähtyä tässä lähipäivinä.

Taalta kookospalmun alta

Mumbain miljoona kaupungista siirryimme tanne Goan rauhalliselle rannalle. 12 tuntia matkustamista junalla. Teeta ja pienta naposteltavaa oli myytavana koko ajan ja maisemat olivat niin mahtavia etta olisi tehnyt mieli hypata junasta (mika olisi ollut kylla mahdollista, silla ovet olivat auki lahes koko ajan). Loysimme Matiaksen ja Suvin kookospalmujen alta Palolemista. Jalleennakeminen oli riemukas! Taynna soijanakkeja, salmiakkia ja ristisanatehtavia. Yks yo turistirannalla riitti ja siirryimme rauhallisemmalle Patnemin rannalle.

Taalla olemmekin viihtyneet jo nelja paivaa. Ja kylla, olemme jo kumpikin ehtineet palaa auringossa. (Veera paloi ensin) Asumme mukavassa bambumokissa, jonka omistaja jahtaa illat pitkat pienta rasavillia koiraansa ja nukkuu ravintolansa poydalla. Eilen saimme hanelta muutaman banaaninlehden, joihin teimme herkulliset kasvisnyytit. Vihanneksia pilkoimme pilkkopimeassa ilotulitteiden loisteessa. Illalla teimme rannalle mahtavan hiilloksen, jossa paistoimme nyytit seka kalastajalta ostetut suolamakrillit. MAUKASTA!

Ajantaju taalla on lahes kadonnut. Rannalla makoilun lisaksi ollaan kayty rentouttavalla lintujen tayteiselle mangrove jokiveneajelulla. Laskuveden aikaan rynnimme viereiselle saarelle, josta loysimme mahtavia kiipeilypuita ja kallioita. Veeran rastatkin on nyt Hennan ja Suvin toimesta selvitetty ja monien vaatekojujen kiertelyn jalkeen tinkimistaidot ovat parantuneet. Ensimmainen tuore kookospahkinakin on nyt maistettu. Hennakin tykkasi kovasti vaikkei kookoksesta muka muuten tykkaa.

Matiaksen ja Suvin matkakuvien katselun jalkeen Veera on taytynyt koyttaa palmuun, jotta han pysyisi edes hetken paikallaan. Veera tahtoisi kokea koko Intian nyt ja heti! Taydenkuun pirskeiden jalkeen suuntaamme Matiaksen ja Suvin kanssa Hampiin.

MUMBAIIII!!!!!

No huhhuh. Saatiinpa blogi aikaiseksi. Ollaan nyt oltu kaksi paivaa Mumbaissa ja kertomista olisi vaikka romaanin verran. Sen verran lennosta, etta Pariisin kentta oli huhupuheisiin verrattuna todella helppo nakki. Hammensi sen helppous.

Mumbaihin saavuimme siis keskella yota. Lampotila vaatimaton 25 plusastetta. Ja Veerahan oli pukeutunut saanmukasesti, kuin kunnon partiolainen konsansaan, paalla oli siis seka pitkat kalsarit etta villasukat! Ei ollut kylma.. Hostelliin rakastuimme ensisilmayksella. Anjali Inn hostellia pitaa kerrassaan mukava intialainen mies, jolta ei hyvat neuvot lopu ja vitseja loytyy saman verran.

Toistaiseksi Mumbai ei ole aiheuttanut meissa kulttuurishokkia (vaikka siitakin peloteltiin..) ja meidan nurkilla lankkareitten lukumaaran voi laskea yhden kaden sormilla. Hallittu kaaos ymparillamme, mutta ihme kylla, rauha sisimmassamme. Paivan kuumuus alkaa painaa, joten loput lyhyesti:
-Paikallisjunat on tosi JEES! 8 rupiaa ja paaset jo hyvin kauas. Pieni riksamatka maksaa moninkertaisen hinnan vaikkei tulisi edes huijatuksi. Liikenteen kaaos naurattaa ja kauhistuttaa.
-Tinkaus. Tanaan harjoittelimme sita eraan riksakuskin kanssa tovin jos toisenkin.. Dear friend.. Herkka mies oli han.
-Ruoka. Nyt jo tiedamme, etta nalkaan emme tule naantymaan silla ruoka on aivan taivaallista. Testattu on seka ravintola etta katuruoka. Viela kun ymmartaisi mita on tullut tilattua..
-Kala Godha Festival. Sinne paadyimme lontoolaisen hostellissa tapaamamme Hugon kanssa. Loysimme itsemme aikuisille tarkoitetusta terapeuttisesta maskien maalaamisesta. Intialaisen naistaiteilijan avustuksella maalasimme itsellemme upeat maskit, joista taiteilija analysoi hienosti luonnettamme.
-Ihmiset ovat hyvin ystavallisia ja auttavaisia. Kaikki tietavat mihin junaan sinun pitaisi menna vaikka olet puhunut vain yhden paikallisen kanssa.. Ja yksin et taatusti joudu olemaan!
-Tuoksut ovat mahtavia. Veera tahtoo kertoa niista kaiken teille. Harmi kun niita ei voi liittaa tahan blogiin. Kaikkialla tuoksuu Intia.

Tassa jotakin talta eraa. Huomenna siirrymme toiseen hostelliin ja sunnuntaina matka jatkuu Goalle, jossa tapaamme Matiaksen ja Suvin.