Etelasta pohjoiseen

Ohohoh,nyt kirjoitellaan kuulumisia taas reilu kahteen viikkoon. Munnarin jalkeen ollaan matkustettu ja on tapahtunut niin paljon, etta ei olla edes huomattu kirjoittaa blogia! Tarinoita riittaisi talta ajalta tuhansia, mutta jospa kerromme kuitenkin vaan osan. :D

Munnarista siis suuntasimme Tamil Nadun puolelle, Western Ghatseille, joka on Etela- Intian vuoristoalue. Joten ihana raikas vuoristoilma jatkui viela viikon. Kiersimme alueen Hill stationit, Coonorin, Kotagirin ja Ootyn. Coonor oli liian iso paikka meidan makuun, eika siella ollut muuta nahtavaa kuin Sims Park (iso kasvitieteellinen puutarha taynna intialaisia turisteja piknikilla) seka hotellimme lahella asuvat apinat, jotka hyppivat katolla ja tunkeutuivat avoimesta ikkunastamme sisaan ja sotkivat paikat. Kotagiri oli pienin ja tykastyimme siihen eniten. Siella oli mahtavat vihannes ja kraasa basaarikujat. Tapasimme Kotagirissa ihania ihmisia. Eras ilta pelasimme paikallista naispoliisia vastaan sulkapalloa koulun pihalla, jossa kaikki koulun opettajat olivat viettamassa peli-iltaa. Kavellessamme teeplantaaseilla kaksi 16- vuotiasta tyttoa kutsuivat miedat luokseen teelle. Jutustelu oli hupaisaa silla he eivat paljon engalntia puhuneet, mutta he olivat silti valtavan tohkeissaan vierailustamme. Kavimme myos tsekkaamassa yhden vesiputouksen, tosin tahan vuoden aikaan mitkaan vesiputoukset eivat ole nayttavia silla on kuivakausi. Vesiputous osottautui yllattavan hienoksi ja takaisinpaluu nuoren riksakuskin kanssa oli sekasortoisen hupaisa.
Ooty on naista kolomesta se paikka minne turistit tulevat ja eritoteen trekkaamaan luontoon. Myos intilaiset turistit tulevat mielellaan tanne vuoristoon, koska se on monen mukaan kuin paratiisi Etela- Intian kuumuuteen verrattuna. Reilu kahden tonnin Ooty e kuitenkaan viehattanyt meita niin paljoa, mutta osasyyna saattoi olla se, etta yha ikavoimme rakasta Munnaria! Mekin kavimme opastetulla paivatrekilla 11 muun lankkarin kanssa. Parasta trekissa oli lounaaksi syoty thali, mukavat uudet lankkari tuttavat ja lopuksi hienot maisemat kansallispuistoon. Ootyssa kohtasimme myos iIntiassa olo aikamme ensimmaiset supermarketit! Kavimme Etela-Intian korkeimmalla paikalla. Paikka tietenkin kuhisi intialaisia turisteja ja kuten aina he tahtoivat kuvaan kanssamme. Yksi poika joukkio jai kuitenkin parhaiten mieleemme. Pojat olivat vaan superhauskoja ja saimme taas kutsun Keralaan. Saimme tulevaisuudessakin kutsuja Keralaan, mutta me tahdoimme jo Pohjoisen viileyteen.

Ootysta jatkoimmekin matkaa ns. lelujunalla. Kuvitelkaa Muumimaailmaan vieva juna vahan suuremmaksi ja kulkevan oikeita kiskoja pitkin. Juna oli tosiaan kuin joku lelu tai huvipuistosta karannut. Joka vaunuun oli ulkoa ovi ja niihin mahtui aina 10 ihmista. Meidan vaunu tayttyi todella mukavista intialaisista. Saimme seuraksemme joulukuussa naimisiin menneen suloisen nuorenparin ja hulvattoman intialaisperheen. Perheen isa kuvasi niin meita kuin maisemiakin koko ajan hienolla jarjestelmakamerallaan ja aiti tahtoi tietaa vaalean ihomme salaisuuden. 11-vuotias tytar kavi englanninkielista koulua ja hanelle tuntui olevan todella hieno juttu paasta juttelemaan meidan kanssa. Heidan tuttavaperheensa 6-vuotias tytto tahtoi myos tulla istumaan vaunuumme ja osottautui loistavaksi koomikon aluksi! Saimme nauraa koko matkan tyton jutuille niin etta upeat maisematkin meinasivat jaada nakematta.

Intia on taynna Luonnonpuistoja ja me paatimme menna niista Indhira Gandhin luonnonpuistoon, Tamil Nadun ja Keralan rajalle. Maasto on vuoristoista viidakkoa ja sita kutsutaan norsujen vuoriksi, silla alueella asuu pari sataa villinorsua. Taman lisaksi mm. tiikereita, apinoita, leopardeja, karhuja ja peuroja. Luonto oli uskomattoman upeaa. Teimme pari retkea mukanamme viidakkoveitsella varustettu miesopas. Oli mahtavaa kavella reilu pohkeen paksuisten bambukorsimetsien seassa ja kuunnella niiden narinaa tuulessa, apinoiden hyppiessa ylapuolella. Kerran istuimme reilu puoli tuntia metsan keskella kuunnellen satojen lintujen konserttia. Luonnonpuistossa kaikki asiat oli hoidettava yhden univormuisen tarkean miehen kautta. Asiat oli hankala hoitaa ja mies puhui aina puhelimeen. Ensin majoitus ei missaan nimessa ollut mahdollista, kaikki oli taynna, mutta yhtakkia (kun vahan pyytelin uudestaan) se olikin oikein mahdollista meille ja ranskaleiselle pariskunnallekin. Kuulimme etta luonnonpuistossa asuvilla paikallisilla ja valtiolla on karhamaa keskenaan, joten kaikki hoituu huonosti.

Kun jatimme luonnon rauhan, oli edessamme rohkea veto. Junayo General luokassa. General on halvin luokka ja siihen ei saa varattua istumapaikkoja. Yleensa vaunut ovat niin taynna, etta ihmiset roikkuvat avoimista ovista ulkona, kuten se oli tallakin kertaa. Paasimme ihmeen kaupalla istumaan penkille. Juna oli kuitenkin niin taynna, etta uusi sanonta kuuluukin: Juna ei ole taynna kun istumapaikat ovat taynna, juna ei ole taynna kun lattiat ovat taynna, juna on taynna kun kattorajaakin joudutaan tayttamaan. Yksi mies joutui kipuamaan avoimen oven paallle, koska lattiallakaan ei ollut tilaa. Oli hellyyttavaa katsella kun miehet nukkuivat keralla latialla ja vauvat roikkuivat kangasnyyteista katosta. Jotkut raukat nukkuivat jopa seisten. Intialaiset tunnetusti nukkuvat missa ja milloin vain.

General matkan ja satojen bussien jalkeen paadyimme Shri Kalahatsiin. Olimme lukeneet etta kaupunki on taynna upeita varikkaita maalauksia jonka tahden sinne tahdoimme. Lopen vasyneina saavuimmekin hiostavaan, meluisaan ja ihmisia taynna olevaan pikku kaupunkiin. Ruokapaikkaa saimme etsia ikuisuuden ja illalla mietimme miksi emme ottaneet ilmastoitua huonetta ja mita ihmetta tekisimme taalla koko seuraavan paivan! Kaupunki olikin kuuluisampi valtavasta Hindu temppelista kuin maalauksista (joita kyllakin paasimme nakemaan ekstra ilmastoidussa mukavan taiteilijan ateljeessa). Kaupunki oli taynna ihmisia juhlimassa hindujen jonkinsortin uutta vuotta ja mekin paasimme siita osallisiksi. Pienet pojat nappasivat meidat kadulta ja veivat kotiinsa missa koko suku oli juhlimassa uutta vuotta. Katselimme suvun kanssa juhlarituaalia ja saimme lopuksi mielenkiintoisia juhlajuomia. Kaikki puhuivat suuresta temppelista, joten mekin paatimme vierailla siella. Sisapuolelta se osottautuikin kuin huvipuistoksi, jossa saa valita minka pituisen ja hintaisen reitin haluaa. Hintahaarukkana oli 30-1000 rupiaa. Valitsimme lyhyimman jonotuksen, mutta toivoimmekin etta se olisi ollut viel lyhyempi. Kuljimme aidattuja kaytavia pitkin, eika koskaan tiennyt mita tulee vastaan. Joka hetki olisi pitanyt antaa rahalahjoituksia ja juoda pyhaa vetta. Oli kieltamatta sellainen olo etta olemme vaarassa paikassa. Olkoon viimeinen kerta hindutemppelissa! Sri Kalahastista matkamme jatkui Visakhapatnamiin, joka sijaitsee Intian itarannikolla puoli valissa matkalla Chennaista Kolkataan.

Visakhapatnamiin saavuimme ennen puoltapaivaa. Sri Kalahastin kuumuus oli palauttanut mieleemme miksi halusimme nopeasti pohjoiseen, joten heti ensi toiksi koitimme saada tatkal-liput New Jalpaiguriin. Tatkal-liput ovat siis juniin myytavia paikkalippuja, jotka tulevat myyntiin vasta 2 paivaa ennen junan lahtoa. Ovat toki vahan kalliinpia mutta meidan tapauksessa ainoa keino saada liput sleeper classiin. Junat meinaan tayttyvat jo muutama viikko ennen lahtoansa, jonka jalkeen ihmiset silti ostavat lippuja ja odotuslistalla saattaa hyvin olla pari sataa tyyppia toivoen etta joku peruuttaa lippunsa. No tatkal-lippuja ei kuitenkaan enaa ollut vapaana. Kalliin riksa-ajelun paatteeksi loysimme jonkin sortin hiukan liian kalliin majapaikan. Keskustasta olisi saanu halvemmalla, mutta loytamamme hotelli oli meren aarella. Ja merta jos mita tassa ollaankin kaivattu! Seka vilvoittavaa merituulta. Syy miksi tulimme Visakhapatnamiin oli juuri meri. Kuukauteen ei olla merta nahty eika enaa Intiassa ollessamme tulla nakemaankaan. Uimaan emme paasseet, mutta pelkka meren nakeminen oli ihanaa ja rauhoittavaa. Illalla kun istuskelimme rannalla emme tosin saaneet olla kovin rauhassa. Taalla(kaan) ei ole nakynyt muita lankkareita, joten saamme paikallisen jakamattoman huomion. Rannalla meidat piiritti parinkymmenen pojan joukkio, jotka kuulemma joka ilta pelailivat krikettia rannalla. Joukko oli hupaisa ja koostui pikkupojista ja muutamista meidan ikaisista. Moni ei englantia osannut yhtaan ja puhumisen sijaan he tyytyivat tuijottamaan meita. Kameran nahdessaan pojat kuitenkin sekosivat taysin ja ryhmakuvien jalkeen otettiin yksittaiskuvia krikettimaila ja -pallo rekvisiittana. Kuvista voisi saada jonkin krikettijoukkueen pelaajakortit! Kun kysyttiin pojilta ovatko he joku joukkue niin vastaus oli ei. Silti isommat pojat ihan mielellaan pelailivat pienempien kanssa joka ilta. Urheilullinen elamamme sai jatkoa kun pojat lykkasivat kateemme krikettimailan. Paastiin siis kokeilemaan krikettipallon lyontia ja pojat hurrasivat hulluna kun osuimme palloon. Taisivat yllattya taidoistamme ;) Suorat tatkal-liput New Jalpaiguriin missattuamme paatimme kokeilla vaihtoehtoista reittia Kolkatan kautta ja johan lykasti! Ihan villiinnyimme ajatuksesta, etta jo muutaman paivan paasta todella oltaisiin pohjoisempana kuin kertaakaan talla Intian-reissulla!

Visakhapatnamissa sairastelimme molemmat pikkuisen. Sri Kalahastin epamaaraisyyksien jalkeen tuntui hullulta sairastua Visakhapatnamissa. Otimme siis iisisti pari paivaa. Nyt on molempien osalta kouluhaut tehty! Huojentava tunne ettei se enaa ole meidan kasissa mihin paadymme syksylla. Hotellimme henkilokunta oli oikein mukavaa ja ystavallista. Toisena paivana he jopa tulivat pesemaan huoneemme lattian. Oltiin otettuja tallaisesta huonepalvelusta. Seuraavana aamuna emme olleet enaa samaa mielta kun puolikuntoisina tahdoimme nukkua ja siivoojanainen huuteli ja koputteli oven takana puoli 8 aamulla! Kun sanoimme kohteliaasti hanelle, etta ehka vahan myohemmin niin eikos tunnin paasta oveen oltu taas koputtelemassa.. Talla kertaa ovella oli 3 naista tulossa siivoamaan, veisi kuulemma vain minuutin. Kieltaydyttiin taas kohteliaasti silla meidan neliometrin suuruista lattiaa ei tosiaan tarvitse pesta joka paiva. Siisteyden sijaan naisia taisi kylla enemman kiinnostaa nahda lankkarinaiset ja heidan huone.

Viimeisena paivana kerasimem voimamme ja suuntasimme elaintarhaan! Se oli melko suuri elaintarha, jossa nakyi jopa elaimia keskipaivan kuumuudesta huolimatta ja maksoikin vain 15rupiaa/naama! (n. 25 senttia) Illalla suuntasimme rautatieasemalle ja matka pohjoiseen sai alkaa. Ekana yona junassa nukuimme yllattavan hyvin. Reilun 16 tunnin junailun jalkeen saavuimme Kolkattaan, jossa meidan piti siirtya toiselle juna-asemalle, jouduimme turvautumaan taksiin silla riksoja ei nakynyt mailla halmeilla. Kolkatan kaaoksesta ja saasteista saimme tarpeeksemme jo puolen tunnin taksimatkan aikana ja olikin ilo hypata seuraavaan junaan nukkumaan! Edessa 11,5 tuntia junailua. Toinen yo junassa ei kuitenkaan ollut enaa niin lepposa. Muutaman tunnin younien jalkeen olimme klo7 aamulla New Jalpaigurissa. Heti aseman ulkopuolella taksimiehet piirittivat meidat ja yhden kyytiin lopulta hyppasimmekin. Maaranpaana oli pieni kaupunki Nepalin rajan tuntumassa nimeltansa Mirik.

Mirik on mukava pieni vuoristoinen kaupunki, jossa Nepalin laheisyys todella nakyy. Valilla meinaa unohtaa etta on edelleen Intiassa. Ihmiset ovat taysin erinakoisia kuin etelassa ja pukeutuvat kuin lankkarit. Maen paalla komeilee valtava buddhalaisluostari ja ilmasto on kuin suomalaisille tehty. Ilmapiiri on ihana n rauhallinen eika taalla nay jalkeakaan Intian kaoottisuudesta. Lisaa tarinoita Mirikista ensi blogipaivityksessa.